keskiviikko 2. elokuuta 2017

Ajatuksia avioliitosta


Ensi kuussa minusta tulee vaimo. Hyi, mikä sana!  Mies pysyy miehenä, nainen muuttuu vaimoksi. Ei, kyllä minä taidan pysyä ainakin omissa puheissani ihan vaan puolisona.

sormukset

Omat vanhempani eivät ole naimisissa. Muistaakseni ala-asteella tajusin, että avioliitto on jonkinlainen normi (tai siis oli pienellä maaseutupaikkakunnalla siihen aikaan), ja muistan olleeni jopa ylpeä vanhemmistani, jotka eivät olleetkaan niin kuin kaikki muut. Muiden vanhemmat avioerosivat, omani tekivät kolme lasta ja ovat ihme kyllä edelleen yhdessä. Ei eroamisessa tietysti mitään pahaa ole, mutta koska olin omin silmin nähnyt, ettei naimisissaololla ollut juurikaan tekemistä parisuhteen onnellisuuden tai kestävyyden kanssa, en kauheasti arvostanut koko avioliiton käsitettä. Että se sitten siitä ”Kunnes kuolema meidät erottaa” –yhdessäolosta, hömppää koko homma.

Luulin myös pitkälle yläasteikäiseksi saakka, että avioliitto on vain kirkollinen instituutio, ja kirkkoon kuulumattomat solmivat rekisteröidyn parisuhteen. Muistan sen mind blown –hetken kun tajusin, ettei näin ole. Olin kuvitellut, että Suomi on jo täysin tasa-arvoinen maa, jossa kaikilla on samat oikeudet, elleivät ole niitä ihan itse sössineet (ihan niin kuin sekään nyt oikeuttaisi potkimaan ketään päähän...). En kerro tätä siksi, että saisin kehuskella olleeni aina ja luonnostani jotenkin hirveän tasa-arvoinen, jalo ihminen. En todellakaan ole ollut, enkä vieläkään ole. Haluan vain taustoittaa sitä, millaisista lähtökohdista ristiriitaiset tunteeni avioliittoa kohtaan kumpuavat.

Kytkin siis avioliiton niin pitkään mielessäni uskontoon, että minun on ollut hankala antaa sille muita merkityksiä. En ole koskaan edes ollut siviilihäissä. Siviilivihkikaavassa sanotaan, että ”Avioliiton tarkoituksena on perheen perustaminen siihen kuuluvien yhteiseksi parhaaksi ja yhteiskunnan säilymiseksi.”  Yhteiskunnallinen merkitys ja lapset? Ei kyllä kuulosta yhtään paremmalta, kuin se "Jumala loi miehen ja naisen..." -mantra! Saisikohan tuota osaa kaavasta mitenkään muokattua... Muistan kun minulle väitettiin rippikoulussa, että lapsilla on parempi ja turvatumpi asema, kun vanhemmat ovat naimisissa. Kilin vitut, en ole keksinyt vielä yhtään asiaa, missä minulla ja siskoillani olisi ollut täällä Suomessa heikompi asema naimisissa olevien lapsiin verrattuna. Päinvastoin, jos jommalle kummalle vanhemmistamme sattuisi jotain, me lapset olisimme rintaperillisiä, ja käytännössä toinen vanhemmista olisi juridisesti heikommassa asemassa. Toisekseen lapsia voi tehdä ja perheen perustaa ilman avioliittoakin, joten yhteiskunnan säilyminen lienee turvattu.



kutsut

Mutta jos avioliitolta riisutaan pois yhteiskunnallinen ja uskonnollinen merkitys, mitä jää jäljelle? Henkilökohtainen. Hankalasti määriteltävissä oleva tahtotila. Ja häät! Kuulostaako liian heppoiselta syyltä mennä naimisiin? Mutta toisaalta, oikeasti ne lupaukset (lupaus tahtoa yrittää viimeiseen saakka) jotka vihkitilanteessa annetaan, on annettu jo kauan sitten. Me olemme puolisoni kanssa seurustelleet kohta kymmenen vuotta, eikä sen jatkuminen tai jatkumattomuus ole mistään avioliitosta kiinni. Ja silti, jostain kumman syystä, me haluamme mennä naimisiin. En osaa perustella sitä itselleni mitenkään hienosti ja ylevästi, mutta ehkei ihan kaikkia päätöksiä tarvitse osata perustella jäjellä?

Minä en mene naimisiin tullakseni vaimoksi, miehen omaksi, liittääkseni itseni osaksi historiallista patriarkaalista jatkumoa, tai noudattaakseni jotain yhteiskunnallista normia. Minä tahdon käyttää tämän syyn ja tavan juhlia rakkauttani toiseen ihmiseen, saada ihanan kokemuksen, ja elää sen (toivottavasti) rakkaudentäyteisen päivän, jona saa olla vähän lälly. - Vaikka koitankin juhlaa suunnitellessani aktiivisesti välttää kaikkia lällyjuttuja, etten alkaisi voida pahoin. 
 Avioliitto ei ole koskaan ollut muuttumaton, joten koen, että myös me voimme käyttää ja muokata sitä mieleiseksemme: kyseenalaistaa ja rikkoa vanhoja merkityksiä ja perinteitä, ja antaa uusia. Meille se on syy pitää pienet juhlat, joissa saa pukeutua hienommin kuin koskaan. Se on syy lähteä matkalle, johon kuluu ihan hitosti liikaa rahaa.



naama
Meikkiharjoitukset edistyvät... Kyllä, aion vastoin kaikkea järkiajattelua tehdä häämeikin itse.

Kuten arvata saattaa, mitään kovin perinteistä ei ole tulossa. Ei nyt mitään varsinaisesti ernuakaan, mutta joka tapauksessa meillä ei pukeuduta valkoiseen, heitellä sukkanauhoja, vaihdeta nimiä, saateta morsianta miehelään, tai määritellä kaapin paikkaa toisen varpaita tallomalla. Ei ole bändiä, karkkibuffaa, leikkejä tai salatehtäviä. Eikä oikein vieraitakaan, koska molempien kaveripiiri on niin pieni. Tai siis, minulla sitä ei ole ollenkaan, ja puolisollakin vain pari kaveria, jotka eivät edes tunne toisiaan. Polttareita ei siis ole tiedossa kummallekaan, jollei perhe keksi säälistä jotain. Voi olla, että meidän häistä tulee tylsimmät juhlat koskaan, mutta ainakin kauniit ja meidän näköiset ♡

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Risuja, ruusuja, ehdotuksia?