sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Saturnukseen ja takaisin

Huh, nyt on häistä ja häämatkasta selvitty, ja viimein jaksaa päivitellä kuulumisia tännekin! 

Meidän pikku bileemme olivat 29.9. Olin varmuuden vuoksi henkisesti varautunut johonkin täyskatastrofiin, mutta kaikki meni onneksi ihan superhyvin! Ok, Zazzlelta tilatut pöytien menukortit eivät koskaan saapuneet, sormusten kaiverruksesta tuli kaunoa vaikka halusin nimenomaan tekstausta (Ja tämän johdosta puolison sormuksessa lukeva "Sanna" näyttää enemmän Jannalta...), lainekampaukseni ei pysynyt nättinä kampaamolta kotiin matkaa pidempään jne. Mutta nämä ovat loppujen lopuksi aika pikkujuttuja.

Kirjoittelin tänne jo aiemmin vähän ajatuksiani avioliitosta ja naimisiinmenon motiiveista, joten ei mennä siihen nyt sen syvemmin. Meillä oli pienehköt 32 hengen häät lähimmille sukulaisille - meillä molemmilla on sen verran suuret suvut, että jos kaikki sedät ja tädit olisi perheineen kutsuttu, vieraita olisi ollut toista sataa. Paikkana toimi ihana Ravintola Isä-Camillo. Ei siksi, että se olisi ollut jotenkin edullista ja järkevää (jouduimme maksamaan erikseen tilavuokraa tyhjistä paikoista, koska meitä oli sen verran vähän), vaan koska se oli ainoa kuopiolaisravintola, jossa oli juuri oikeanlainen tunnelma.
 

nettikoko-10

Ennen vihkimistä otimme first look -kuvia ulkona terassilla ja muutamat "viralliset" hääkuvat sisällä. Siskoni laittelivat koristeet tällä välin paikalleen. Valokuvaajana meillä toimi Iita Sillanpää. Vihkiminen oli juhlapaikalla, se alkoi akateemisesti vartin yli viisi, ja kesti muutaman minuutin.

nettikoko-35


nettikoko-40
En alunperin aikonut hommata kimppua ollenkaan, mutta äiti askarteli minulle tämmöisen :)

IMG_5441
Upeista kynsistä kiitos Kauneusstudio Charisman Susalle. Kuva ei tee oikeutta, mutta nämä olivat uskomattoman kauniit luonnossa! Hennosti säkenöivät, kuitenkin ilman näkyviä kimallehippuja.


nettikoko-44 
Meikki olisi voinut onnistua paremminkin, mutta en silti kadu yhtään, että tein sen itse.


nettikoko-126

Vihkimisen jälkeen ohjelmassa oli illallinen ja vapaata seurustelua. Ruoka oli erinomaista, Spotify -lista toimi taustamusiikkina, ja lapsivieraille oli yhdessä huoneessa viihdykkeeksi "tatuointibaari" (Täältä sai aika hienoja). Ja taisi niitä leimoja muutama aikuinenkin käydä ottamassa.

Huomatkaas muuten nuo kuvissa vilahtelevat höyhenkoristeet. Ne olivat isoimmat ja heittämällä kalleimmat koristeet, jotka juhlia varten hankimme. Olin haaveillut pitkään vanhan ajan eleganssia henkivistä strutsinsulkakoristeista (koska mielikuvissani meillä oli joku old hollywood-glamour-femme fatale -teema..), mutta niitäpä ei ihan mistä tahansa näyttänyt saavan. Niimpä kokosimme koristeet itse: teetimme jalat Kotisorvarilla, maalasimme ne kultamaalilla, liimasimme Ebaysta tilattuja strutsinsulkia kimpunpidikkeisiin, ja kiinnitimme osat toisiinsa. Lopputulos oli hienompi kuin olin uskaltanut toivoa!

..Ja nyt meillä sitten on viisi melkein metrin korkuista pöytäkoristetta viemässä tilaa häkkivarastosta. Eteenpäin myyntiä hidastaa korkeahko hinta, maksoimme itse tarvikkeista ~60 euroa per koriste, joten ei näitä ihan parilla kympillä viitsi myydä. Mutta jos jotakuta kiinnostaa, niin ottakaahan yhteyttä!

nettikoko-63


nettikoko-60


nettikoko-56


nettikoko-66


nettikoko-61


nettikoko-86
Vihkiminen. Ja jos joku vielä miettii, niin ei, minusta siviilivihkiminen ei hävinnyt mitenkään kirkkomenoille. Se vähän kaivelee, että pakollisessa vihkikaavassa on muutama juttu, joka ei ihan omaan ajatusmaailmaan istu. Ja vihkitodistuksessa lukee delleen vanhanaikaisesti "mies" ja "vaimo". Onkohan niillä eri todistuspohja mies- ja naispareille?

nettikoko-115
Sormukset ovat Kalevala Korun Filigraani ja Metsäpirtti.

nettikoko-123


nettikoko-125


IMG_5451
Ruokana oli antipastoja noutopöydästä, karitsaa ja kasviksia, ja jälkiruoaksi Red Velvet -tyyppinen kakku.


IMG_5452
Perinteiset kakunkoristeet eivät tuntuneet ihan meidän jutulta, eikä kiinnostanut laittaa rahaa mihinkään erikoisiin mittatilaussysteemeihinkään. Niinpä tulostimme itse elokuvamakuamme mukailevat koristeet.

IMG_0393


IMG_0372

Meillä ei ollut mitään varsinaista ohjelmaa, joten laitoimme jokaiseen pöytään erilaisen pienen arvoituksen, jotta ihmiset voisivat keskustella vaikka niistä, jos tulisi tylsää ja kiusallista... Juttua tuntui kuitenkin riittävän hyvin koko illaksi, ja mekin kerkisimme jutella kaikkien kanssa.

IMG_0355
Vieraskirjan virkaa toimitti kehystetty Queenin "A Day at the Races" -LP.

IMG_0391


IMG_0435

Ilta hujahti nopeasti, ja hotellille lähdimme yhdentoista aikaan. Tiedän, melko aikaisin, mutta toisaalta meillä oli seuraavana aamuna aikainen herätys, ja kiinnosti ehtiä vielä saunomaan ja kylpemään ennen nukkumaanmenoa.

IMG_5461
Tuttu ja turvallinen peiliselfie hotellilla. Vaikka olisi kuinka ammattitaitoinen valokuvaaja, jotenkin sitä löytää itsestään kaikenlaisia "virheitä" muiden ottamissa kuvissa, joissa kuvakulma on tietysti erilainen kuin omissa vatsasisäänkaksaripiiloon -poseerauksissa. Tykkään kyllä meidän hääkuvista ja ne ovat teknisesti onnistuneita, mutta jostain syystä oma reaktio oli silti kuvat saadessa, että "eijjeesusmikäpallopääjaleveätkädetjapallomahajokakuvassa". Ja tätä seurasi välitön ärsytys siitä, että ylipäätään mietin tällaisia, enkä vieläkään ole päässyt yli turhamaisesta ja ärsyttävästä itsekritiikistä. Lähes kaikki nimittäin voinevat allekirjoittaa, että alati itseään mollaava ihmistyyppi on aika ärsyttävä?

IMG_5467

Semmoiset kemut oli ne. Mitähän seuraavaksi, tuparit, valmistujaiset tai viisikymppiset?  Minun ei välttämättä uskoisi olevan sukujuhlien kohderyhmää, mutta oikeastaan tykkään niistä! Olen surkea pitämään yhteyttä kehenkään, joten kaikenlaiset rippijuhlat, lakkiaiset ja valmistujaiset muutaman vuoden välein ovat olleet aina hyvä tapa hoitaa kuulumisten vaihto sukulaisten kanssa. Lisäksi tykkään järjestää asioita; käytän hyväkseni jokaisen tilaisuuden tehdä jotain vähän spesiaalimpaa ruokaa tai leipoa. Keittiössä häärääminen ja vieraalta toisen luo kulkeminen myös helpottaa sosialisointia, kun ei tarvitse vain istua "intiimisti" jonkun kanssa ja yrittää keksiä puheenaihetta.

Koitan kirjoitella vielä vähän matkajuttua tämän vuoden puolella. Kuulemisiin siihen saakka!

tiistai 26. syyskuuta 2017

Homma etenee

Olihan kesä. Joo joo, huonoista keleistä valittaminen on jo niin nähty. Mutta valitanpa silti; en ostanut yhden yhtä mansikkaa, enkä käynyt yhdelläkään picnicillä. No ei varmaan moni muukaan, mutta minä Täydellinen kesäTM –neurootikkona yleensä suoritan näitä kesäkliseitä, vaikka väkisin.

Yhden sateisen viikon olin lomalla, ja se kului aika perinteisesti: vaikka työpäivinä (ja varsinkin aamuina!) tuntee kaipaavansa kuollakseen lomaa, pelkkä neljän seinän sisällä lorviminen ahdistaa ja väsyttää sekin. Onneksi loppuviikosta alkaa ihan ”oikea” loma! Koitan olevinaan olla kasaamatta liikaa odotuksia The Päivään ja matkaan jottei tulisi pettymyksiä, mutta aika huonolla menestyksellä... Toisaalta paljon on varmaan omasta asenteesta kiinni; jos vaan päätän että minulla on kivaa, tapahtui mitä hyvänsä, niin ehkä se myös toteutuu?

Mutta olihan tässä menneinä kuukausina mukaviakin päiviä ja viikonloppuja. Viime kuussa kävimme kälyn kanssa Nurmeksen Bomban Drive in & Rock –tapahtumassa. Perjantain artistit eivät ehkä tänä vuonna olleet ihan niin hyviä kuin viimeksi, mutta sai siellä silti tanssia taas jalkansa kipeiksi. Ja pukeutua tietysti kellohelmoihin!

FullSizeRender


IMG_5119


IMG_5122

IMG_5130


Bomban hotelli oli myös kokenut pienen kasvojenkohotuksen viimevuoteen verrattuna. Kylpylä ei valitettavasti ollut vielä meidän vierailun aikaan valmis, mutta pitänee sekin käydä joskus testaamassa. Hotellissa oli myös iso aurinkoterassi järvi/hiekkarantamaisemalla, varmaan aika jeppis jonain hellepäivänä.

bomba


Ja olihan mulla polttaritkin! Ok, onhan se vähän...en nyt sano että säälittävää, mutta jollain tapaa erilaista viettää polttareita oman äidin, siskojen, anopin ja kälyn kanssa. Mutta olen tietysti superkiitollinen, että mulle haluttiin jotain järjestää, ja kivaakin oli! Syötiin hyvin, käytiin keilaamassa, ja sain piiitkän rentouttavan spa-hoidon. Oli juuri sopivat polttarit siis minulle: ei mitään itsensä nolaamista ja korsujenmyyntiä torilla tamponiksi pukeutuneena.

polttarit


Nyt pitäisi vielä selvitä tästä viikosta kuolematta stressiin. Vaikka meille on tulossa pienet ja helpot häät ilman kymmentä eri palveluntarjoajaa ja kaikki asiat on periaatteessa hanskassa, silti sisällä on alkanut velloa joku epämääräinen stressiahdistus. Toivottavasti se päästää irti viimeistään lauantaina.

Palaillaan kuukauden päästä!

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Ajatuksia avioliitosta


Ensi kuussa minusta tulee vaimo. Hyi, mikä sana!  Mies pysyy miehenä, nainen muuttuu vaimoksi. Ei, kyllä minä taidan pysyä ainakin omissa puheissani ihan vaan puolisona.

sormukset

Omat vanhempani eivät ole naimisissa. Muistaakseni ala-asteella tajusin, että avioliitto on jonkinlainen normi (tai siis oli pienellä maaseutupaikkakunnalla siihen aikaan), ja muistan olleeni jopa ylpeä vanhemmistani, jotka eivät olleetkaan niin kuin kaikki muut. Muiden vanhemmat avioerosivat, omani tekivät kolme lasta ja ovat ihme kyllä edelleen yhdessä. Ei eroamisessa tietysti mitään pahaa ole, mutta koska olin omin silmin nähnyt, ettei naimisissaololla ollut juurikaan tekemistä parisuhteen onnellisuuden tai kestävyyden kanssa, en kauheasti arvostanut koko avioliiton käsitettä. Että se sitten siitä ”Kunnes kuolema meidät erottaa” –yhdessäolosta, hömppää koko homma.

Luulin myös pitkälle yläasteikäiseksi saakka, että avioliitto on vain kirkollinen instituutio, ja kirkkoon kuulumattomat solmivat rekisteröidyn parisuhteen. Muistan sen mind blown –hetken kun tajusin, ettei näin ole. Olin kuvitellut, että Suomi on jo täysin tasa-arvoinen maa, jossa kaikilla on samat oikeudet, elleivät ole niitä ihan itse sössineet (ihan niin kuin sekään nyt oikeuttaisi potkimaan ketään päähän...). En kerro tätä siksi, että saisin kehuskella olleeni aina ja luonnostani jotenkin hirveän tasa-arvoinen, jalo ihminen. En todellakaan ole ollut, enkä vieläkään ole. Haluan vain taustoittaa sitä, millaisista lähtökohdista ristiriitaiset tunteeni avioliittoa kohtaan kumpuavat.

Kytkin siis avioliiton niin pitkään mielessäni uskontoon, että minun on ollut hankala antaa sille muita merkityksiä. En ole koskaan edes ollut siviilihäissä. Siviilivihkikaavassa sanotaan, että ”Avioliiton tarkoituksena on perheen perustaminen siihen kuuluvien yhteiseksi parhaaksi ja yhteiskunnan säilymiseksi.”  Yhteiskunnallinen merkitys ja lapset? Ei kyllä kuulosta yhtään paremmalta, kuin se "Jumala loi miehen ja naisen..." -mantra! Saisikohan tuota osaa kaavasta mitenkään muokattua... Muistan kun minulle väitettiin rippikoulussa, että lapsilla on parempi ja turvatumpi asema, kun vanhemmat ovat naimisissa. Kilin vitut, en ole keksinyt vielä yhtään asiaa, missä minulla ja siskoillani olisi ollut täällä Suomessa heikompi asema naimisissa olevien lapsiin verrattuna. Päinvastoin, jos jommalle kummalle vanhemmistamme sattuisi jotain, me lapset olisimme rintaperillisiä, ja käytännössä toinen vanhemmista olisi juridisesti heikommassa asemassa. Toisekseen lapsia voi tehdä ja perheen perustaa ilman avioliittoakin, joten yhteiskunnan säilyminen lienee turvattu.



kutsut

Mutta jos avioliitolta riisutaan pois yhteiskunnallinen ja uskonnollinen merkitys, mitä jää jäljelle? Henkilökohtainen. Hankalasti määriteltävissä oleva tahtotila. Ja häät! Kuulostaako liian heppoiselta syyltä mennä naimisiin? Mutta toisaalta, oikeasti ne lupaukset (lupaus tahtoa yrittää viimeiseen saakka) jotka vihkitilanteessa annetaan, on annettu jo kauan sitten. Me olemme puolisoni kanssa seurustelleet kohta kymmenen vuotta, eikä sen jatkuminen tai jatkumattomuus ole mistään avioliitosta kiinni. Ja silti, jostain kumman syystä, me haluamme mennä naimisiin. En osaa perustella sitä itselleni mitenkään hienosti ja ylevästi, mutta ehkei ihan kaikkia päätöksiä tarvitse osata perustella jäjellä?

Minä en mene naimisiin tullakseni vaimoksi, miehen omaksi, liittääkseni itseni osaksi historiallista patriarkaalista jatkumoa, tai noudattaakseni jotain yhteiskunnallista normia. Minä tahdon käyttää tämän syyn ja tavan juhlia rakkauttani toiseen ihmiseen, saada ihanan kokemuksen, ja elää sen (toivottavasti) rakkaudentäyteisen päivän, jona saa olla vähän lälly. - Vaikka koitankin juhlaa suunnitellessani aktiivisesti välttää kaikkia lällyjuttuja, etten alkaisi voida pahoin. 
 Avioliitto ei ole koskaan ollut muuttumaton, joten koen, että myös me voimme käyttää ja muokata sitä mieleiseksemme: kyseenalaistaa ja rikkoa vanhoja merkityksiä ja perinteitä, ja antaa uusia. Meille se on syy pitää pienet juhlat, joissa saa pukeutua hienommin kuin koskaan. Se on syy lähteä matkalle, johon kuluu ihan hitosti liikaa rahaa.



naama
Meikkiharjoitukset edistyvät... Kyllä, aion vastoin kaikkea järkiajattelua tehdä häämeikin itse.

Kuten arvata saattaa, mitään kovin perinteistä ei ole tulossa. Ei nyt mitään varsinaisesti ernuakaan, mutta joka tapauksessa meillä ei pukeuduta valkoiseen, heitellä sukkanauhoja, vaihdeta nimiä, saateta morsianta miehelään, tai määritellä kaapin paikkaa toisen varpaita tallomalla. Ei ole bändiä, karkkibuffaa, leikkejä tai salatehtäviä. Eikä oikein vieraitakaan, koska molempien kaveripiiri on niin pieni. Tai siis, minulla sitä ei ole ollenkaan, ja puolisollakin vain pari kaveria, jotka eivät edes tunne toisiaan. Polttareita ei siis ole tiedossa kummallekaan, jollei perhe keksi säälistä jotain. Voi olla, että meidän häistä tulee tylsimmät juhlat koskaan, mutta ainakin kauniit ja meidän näköiset ♡

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Mitä mulle kuuluu?

..No, eipä ihmeempiä! Tänä nopean, lyhyen ilmaisun someaikana tuntuu hassulta edes yrittää kertoa kuulumisistaan sen kummemmin: näkeehän sen jo Instasta, ja sitä rataa. Mutta koitetaan.

IMG_0244


* Aika kuluu nopeasti ja töitä tulee tehtyä, mutta artikkelien kirjoittaminen ei tunnu olevan yhtään lähempänä. Mitä tapahtuu artikkeliväitöskirjaa tekevälle, jos ei vaan saa uusia hienoja tieteellisiä tuloksia? Jos (tai siis kun..) ei saa neljän vuoden määräajassa niitä kolmea vaadittua julkaisua? Silloin ilmeisesti kirjoitetaan monografia, mikä on tällä alalla tieteellinen itsemurha. Ja tuo ei sitten ole minun suustani, vaan näin minun on annettu ymmärtää. Kevään yhteishaussa selasin eri koulutusvaihtoehtoja; pitäiskö taas vähän opiskella? Suomen kielen opinto-oikeuteni päätyy tämän kuun lopussa, ja sitten en ole enää oikeutettu opiskelija-alennuksiin. Muistelen muuten aina välillä yhtä blogini alkuaikojen kommenttia, jossa minua opastettiin ettei yliopisto ole koulu, ja jossa minun toivottiin oppivan kirjoittamaan paremmin sitten suomea opiskellessani. No, enpä tainut oppia (vai onko se sittenkin tainnut?). En minä tuosta silloinkaan loukkaantunut, mutta jotenkin se jäi mieleen.

IMG_0234

* Viime aikoina olen miettinyt paljon intersektionaalista feminismiä *. Olen aiemmin "altistunut" sille pääosin Twitterissä, mutten vaivautunut perehtymään sen kummemmin. Aluksi ohitin asian olankohautuksella; "No, tottahan tuo, kaikkihan me ollaan etuoikeutettuja kun johonkin vertaa, mitä ihmeellistä siinä nyt on?", ja kuvittelin sisäistäneeni kupletin juonen. Tajusin olleeni väärässä siinä vaiheessa, kun huomasin erilaisia keskusteluja seuratessani olevani yllättäen "pahisten" puolella. Nyökytteleväni hyväksyvästi "Not all men/white/straight people are...", ja "ei tässä kuule muillakaan helppoo oo!" -retoriikalle. Tällä kertaa internet oli kuitenkin eri mieltä. Tämä aiheutti minussa ensin tuohtumusta; Mitäs vittua, minähän olen suvaitsevainen ja arvoliberaali ihminen, miten muka voisin olla väärässä tällaisessa asiassa?!

Olen aina kaikenmaailman salaliittoteoreetikkojen kanssa netissä tapellessani luvannut olevani valmis muuttamaan omaa mielipidettäni, jos vakuuttavia argumentteja löytyy. Nyt oli (ja on edelleen) nähtävästi aika lunastaa nuo lupaukset. Ei tosin kreationismin tai Big pharman, vaan feminismin edessä. Aika pistää suu suppuun ja alkaa kuuntelemaan, mitä asioista oikeasti kokemusta omaavilla on sanottavaa. Tiedostaa ja hyväksyä se, että ongelmat ovat olemassa vaikken minä niitä koe tai edes pysty samaistumaan. Viime viikonloppuna luin mökillä Koko Hubaran uuden kirjan, Ruskeat Tytöt. En edes tajua miten paljon minulta jäi ymmärtämättä, koska en ole Ruskea Tyttö, mutta silti kirja on pyörinyt mielessäni koko viikon. Kannattaa lukea.

IMG_0222

IMG_0207


Mikä intersektionaalisuudessa sitten on ollut, ja on osin edelleen niin hankala ymmärtää?

No esimerkiksi se, että tällainen valkoinen cis heteronainen voi aivan hyvin olla osa sortavia järjestelmiä, vaikkei teekään mielestään mitään rasistista. Sitä vaan nauttii omasta elämästään, ja kysyy ihan casuaalisti "ulkomaalaisennäköiseltä" ihmiseltä, että missä hänen sukujuurensa ovat. Seksuaalivähemmistöön kuuluvan kanssa jutellessa saattaa aloittaa keskustelemaan myötätuntoisesti avioliitto- ja translaista. Todellista tasa-arvoa olisi vissiin kuitenkin se, ettei olettaisi ei-valkoisen olevan kiinnostunut kertomaan sukujuuristaan, ja seksuaalivähemmistöön kuuluvan haluavan keskustella syrjinnästä. Eihän me joo pahaa tarkoiteta kun kysellään ja puhutaan stereotyyppisistä aiheista, mutta ei se sitä kivaksi asiaksi muuta.

Että vähemmistöjen ongelmista puhuminen minun äänelläni on osa ongelmaa. Tämä on oikein klassikkosyntini: meuhkaan netissä milloin minkäkin vähemmistön puolesta, kuvitellen olevani suurempikin hyväntekijä. Todellisuudessa olen saattanut viedä tilaa oikeasti näihin vähemmistöihin kuuluvilta ihmisiltä, ja tullut aliarvioineeksi ja -arvostaneeksi heidän kykyään pitää ihan itse puoliaan. Minulla itselläni menisi hermot millisekunnissa, jos joku puhuisi päälleni ja kertoisi muka minun suullani, miten asioiden pitäisi olla. Miksi en ole osannut ajatella tätä asiaa toisin päin? Hävettää.Tämäkin blogikirjoitus on ehkä omalla tavallaan kyseenalainen, mutta koitan pysytellä omalla tontillani. En ole siinä vielä kovin hyvä, anteeksi.

Että "enemmistön syrjintää" ei vaan ole olemassa samalla tavalla kuin vähemmistöjen. Kuten sanoin, myönnän itsekin syyllistyneeni "Not all men/white/straight - -" -tyyliseen ajatteluun, kun enemmistöistä tehdään yleistyksiä. Ja tottahan se on, mutta ylläripylläri, harvemmin kukaan oikeasti väittää, saatika kuvittelee kaikkien enemmistöedustajien olevan pahoja. Niinpä nuo argumentit ohjaavat keskustelua lähinnä pois alkuperäisestä aiheesta ja kääntävät puheen jälleen enemmistöön ja siihen, miten on meilläkin vaikeeta kun yleistetään oivoivoi. Eikö me voitas vaan olla hiljaa ja kuunnella? Koittaa sietää edes vähän sitä kritiikkiä ja yleistystä, jota toiset on ehkä joutuneet kestämään koko ikänsä? Ja joutuvat sietämään edelleen, kun lukevat iltapäivälehtiä ja keskustelevat ihmisten kanssa? Myönnän, se on ihan hiton vaikeaa.

Ettei vähemmistöjen tehtävänä ole vääntää näitä asioita minulle rautalangasta. Toki toivon, että joku viitsii niin tehdä, koska olen halukas oppimaan! Mutta minun pitää koittaa niellä harmistukseni kun kaikki eivät jaksa. Eikä se automaattisesti tarkoita, että nämä ihmiset olisivat väärässä ja minä oikeassa.

Että kulttuurinen omiminen on todellinen ilmiö ja ongelma. Tätä en ole sisäistänyt vielä juuri ollenkaan. Luen kolumneja ja yritän opiskella, mutta aihe osuu ihan liian arkaan paikkaan.


IMG_0243


Tämä kaikki on minulla vielä ihan lapsenkengissä, ja ymmärtämättömyyteni näkyy osin myös edellisessä blogitekstissäni. Muutama kuukausi sitten en vielä selvästi tajunnut, mitä ihmiset hakivat tuolla lehtijutussa haastatellun etuoikeutetun aseman esiintuomisella. Nyt ymmärrän vähän paremmin, ja hivenen jopa häpeän provosoitumistani. Ymmärsin vähän väärin, kyse tuskin oli sellaisesta nihilismistä, joksi sen kuvittelin.

IMG_0241

IMG_0245

IMG_0230

Että semmoista pohdintaa tällä kertaa. Vaikka minulla on taas joku maailmantuskakausi menossa, olo on tavallaan virkeä. Olen jotenkin junnannut pitkän aikaa paikallani, jämähtänyt henkisesti johonkin pölyiselle ullakolle, ja surkutellut tyhjänpäiväisyyksiä. Nyt kuitenkin tuntuu, että jokin on liikahtanut aivoissa pitkästä aikaa uuteen suuntaan. Periaatteessa ahdistavampaan, mutta samalla raikkaampaan ja toiveikkaampaan suuntaan.



* Pahoittelut ettei minulla ole antaa autenttisempaa linkkiä, mutta tämän artikkelin koin itse hyödylliseksi. Voi olla, että se on oikeasti ihan paska.

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Menestyksen takana?

Luin tänään Hesarin jutun BMW:n ex-johtaja Mia Miettisestä. Jutussa oli paljon kakkaa, ihan jo otsikosta lähtien (Mitä edes on "riittävä tasa-arvo"? Tasa-arvo joko on tai ei, jos minulta kysytään), mutta siinä oli myös jotain, mihin pystyin samaistumaan. Ja erityisesti jutusta herennyt nettikeskustelu sai minut mietteliääksi. Moni kiinnitti nimittäin huomiota siihen, miten Miettinen ei ymmärrä omaa etuoikeutettua asemaansa, sitä ettei kaikilla ole samoja mahdollisuuksia, ja mahdollisesti väheksyy sukupuolisyrjintää tai sen olemassaoloa.

Tämän hetken trendi tasa-arvokeskustelussa tuntuukin olevan se, miten mikään ei ole ihmisen omaa ansiota tai syytä, vaan kaikki on kiinni perhetaustoista, elinympäristöstä, sattumasta jne. Biologina tähän on periaatteessa helppo yhtyä, sillä fenotyyppi = genotyyppi + ympäristö. Mutta mihin väliin mahtuu sisukkuus, ponnistelu unelmien eteen, ja arvostus omaa työpanosta kohtaan? Eikö suomalaisia ole iät ja ajat parjattu liiasta vaatimattomuudesta, ja nyt sitten ollaan taas muistuttelemassa, että "et sä tota ite oo ansainnu".

Nyt pyydän ettette ymmärrä minua väärin. En nimittäin itsekään tiedä, mitä tästä pitäisi ajatella. Saatan puhua aidan seipäästä, kun muut puhuvat aidasta. Lähdetään liikkeelle siitä, että olen täysin samaa mieltä, ettei kaikilla käytännössä ole samoja mahdollisuuksia. Eikä varmaan koskaan tule olemaankaan, koska se perimä ja ympäristö nyt vaan muokkaa meidät kaikki omiksi itseksemme.
MUTTA olen myös todella allerginen ihmisten saavutusten vähättelylle ja ajatukselle, että elämä olisi pelkkää ajelehtimista, jonka kulkuun on mahdotonta itse vaikuttaa. Toki on paljon tilanteita jotka ovat oman vaikutuskyvyn ulkopuolella, ja niissä se kannattaa myös tiedostaa. Mutta ainakin minä olen nähnyt kyllästymiseen asti sitä "ei minusta mitään tule, turha edes yrittää" -asennetta. En ole psykologi, mutta väitän, että noin sanova ihminen tarvitsee rohkaisua ja kannustusta, eikä mitään  "No joo, oot varmaan oikeassa. Kaikilla ei oo vaan samat mahdollisuudet joten tuskinpa susta mitään noilla taustoilla tulee" -kommenttia.

Ymmärrän tuohtumuksen kun joku menestyjä kertoo menestyksensä taustalla olevan kovan työn, vaikka rivien välistä paistaa syntymästä lähtien mukana kulkenut hyväosaisuus. Mutta pelkään, että näiden onnistujien julkinen dissaus ja "Et sä tota omalla työlläs oo saavuttanu, sulla on paremmat lähtökohdat kuin muilla" -paasaus ruokkii monien epävarmojen nuorten ajatusta siitä, miten on turha edes yrittää, koska elämä ei ole omissa käsissä.

IMG_9759

Tiedostan olevani huono esimerkki, mutta paremman puutteessa käytän nyt itseäni. Lukion jälkeen en esimerkiksi hakenut opiskelemaan haaveilemaani eläinlääkikseen, koska ajattelin, ettei minulla vaan ole siihen rahkeita. Pääsykoemateriaalit ja kaikki oli jo hankittu, mutta epävarmuus voitti. Olen myös saanut kuulla sen perinteisen "Meidän suvussa kun ei oo tuota matikkapiätä". Haaveilin lapsena jonkin instrumentin soittamisesta, mutta en koskaan edes kysynyt vanhemmilta mahdollisuutta musiikkiharrastukseen, sillä meidän suku nyt ei vaan ole musikaalinen. En koskaan edes harkinnut vaihtoon lähtemistä vaikka ajatus oli kiehtova, sillä vaihtoon ei vaan lähde duunariperheiden lapset joilta puuttuu "kielipää" (huom. kukaan ei ole näin minulle sanonut, vaan se oli jotain jonka olin itse päätellyt omaani ja muiden elämää vertaillessa!). Nyt kuitenkin tajuan, että jumalauta, kyllähän musta olisi ollut kaikkiin noihin asioihin, kun olisin vain ollut itsevarmempi ja lähtenyt rohkeasti yrittämään! Kun joku olisi muistanut kertoa, että hei, kyllä sinäkin voit pärjätä vaikkei kukaan kotona osaakaan neuvoa yhtälöissä tai englannin kieliopissa! Ymmärrättekö mitä ajan takaa? Joo, toisille asiat ovat helpompia kuin toisille, mutta kannattaako siihen vain tyytyä ja sanoa lääkärinurasta haaveilevalle maahanmuuttajalle, että mene mieluummin lähihoitajaksi? Kaikki eivät jaksa nousta slummeista miljonääreiksi, mutta voitaisiinko pliis olla latistamatta nokkelia ja innovatiivisia nuoria entisestään tällä "Kaikki on ennalta määrätty" -asenteella.

IMG_9765

"KAIKKI on itsestä kiinni" -asenne ja ihmisten kritisointi siitä, miten he eivät ole vain ponnistelleet tarpeeksi, on väärin. Mutta väärin on myös se, että ihmisille syötetään ajatusta miten "MIKÄÄN ei ole itsestä kiinni", ja miten kaikki on omien vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella. Tykkään näistä molemmista ääripäistä ihan yhtä vähän. Tiedostan, että minulla on paljon paremmat lähtökohdat kuin suurimmalla osalla ihmisistä. Mutta myös minä olen saanut elää suuren osan elämästäni "tietoisena" siitä, että jotkut asiat nyt vaan ovat minulle mahdottomia, koska en ole syntynyt akateemiseen perheeseen, enkä ole "luonnostaan" urheilullinen, musikaalinen ja taitava luonnontieteissä. Ja juuri kun viimein aloin oppia rohkeutta ja tervettä "I can!" -asennetta, Suomeen hiipii asenneilmapiiri joka muistuttaa, että höpö höpö. Eikö se ole vähän surullista?



MUOKS. 12.7.2017
Opiskeltuani vähän enemmän sitä, mitä omien etuoikeuksien tiedostaminen todella merkitsee, huomaan ymnmärtäneeni väärin sen kritiikin, jota tässä tekstissä kritisoin. Periaatteessa voisin poistaa tekstin kokonaan viemästä tilaa internetistä, mutta toistaiseksi jätän tämän nyt tähän esimerkiksi siitä, miten mielipiteet voi kehittyä ja vanhakin koira oppia uusia temppuja.

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Lapsi opettaa elämään?




Hei ihmiset! Luin eilisen Hesarin pääkirjoituksen, ja oli pakko tulla avautumaan jonnekin. Tämä taitaa olla itseasiassa vuoden ensimmäinen postaus? No, oli miten oli, aikamoista ripulikakkaa hesarissa. Katsokaa vaikka:

”Syntyvyys on vähentynyt useamman vuoden ajan niin, että viime vuonna Suomeen syntyi ennätyksellisen vähän lapsia. 52 645 vauvaa on vähemmän kuin yhtenäkään vuonna lähes sataan vuoteen eli koko itsenäisyyden aikana, Tilastokeskuksen väestötilastot osoittavat. 

- -  onko työ noussut elämän keskipisteeksi? Silloin jää näkemättä, että työ ja lapset eivät sulje toisiaan pois. Vaikka lapsi vaatii aikaa ja huomiota, hän hyödyttää myös työntekoa.
Lapsi opettaa organisointia ja pakottaa tekemään, vaikka ei huvittaisi. Lattialle kaatunut maito siivotaan eikä jäädä voivottelemaan, että juuri nyt ei jaksa tai että taas minulle kävi näin.
Vanhempi oppii myös johdonmukaisuutta ja joustavuutta. Murkun kanssa neuvottelevan täytyy tietää, miksi on tätä mieltä, ja pystyä perustelemaan kantansa – ja myös vaihtamaan mieli­pidettä lennosta, kun tilanne muuttuu.”

Niinpä niin. Arvatkaas missä minä, lapseton ihminen, olen oppinut pitkäjänteisyyttä, johdonmukaisuutta ja organisointikykyä?  KOTONA. Peruskoulussa. Lukiossa. Töissä. Ihan normaalissa elämässä, jossa kaikki ei tule hopealautasella nenän eteen, vaan tarvitaan kykyä järjestellä ja suunnitella asioita etukäteen. Sitä paitsi minun kokemukseni mukaan ne on usein juuri lapsiperheitä, missä lattialle tippunut ruoka, lelut ja muu paska usein myös jää sinne lattialle. Mielipiteiden perustelua olen oppinut varmaan parhaiten riitelemällä netissä kaikenlaisten uskovaisten, denialistien ja salaliittoteoreetikkojen kanssa. Ylensä kaikkein huonoimmat perustelut noissa keskusteluissa tulevat juuri joltain huolestuneelta vanhemmalta, joka on lukenut MV-lehdestä miten MPR-rokote aiheuttaa autismia. Hienoa tietysti että ihmiset löytävät vanhemmuudesta hyviä ja opettavaisia puolia, mutta en lähtisi kannustamaan ketään lastentekoon vain siksi, että oppii organisointikykyä ja mielipiteiden perustelua.

Toisekseen, jos vanhemmuus tekisi ihmisestä pätevämmän ja lapsi oikeasti hyödyttäisi työntekoa, meillä ei olisi koskaan ollutkaan ongelmaa nimeltä lisääntymisikäisten naisten syrjiminen työmarkkinoilla. Ja faktahan se on, että siinä missä lapseton joutuu saikuttamaan vain omien sairastumistensa vuoksi, suuri osa ”lapsellisista” joutuu ainakin joskus olemaan töistä pois myös lapsen sairauden vuoksi. Perheelliset ovat usein myös työaikojen suhteen vaativampia, koska lapset pitää hakea tarhasta, ja olisihan se kiva, jos koko perheellä olisi loma samaan aikaan. Huom. en sano että nämä asiat olisivat missään nimessä väärin, totean vain, että ne ovat todellisia asioita jotka vaikuttavat työnantajiin. Joidenkin työehtosopimusten mukaan työnantaja voi joutua maksamaan äitiyslomalaiselle jopa 3kk palkan! Jokainen ymmärtää, että pienille firmoille nämä ovat isoja menoeriä, joten on turha mainostaa, että lapset muka oikeasti hyödyttäisivät työelämässä. Pahimmillaan niistä on työnantajalle edelleen vain haittaa, ja se lisääntynyt työntekijä ei ole todennäköisesti yhtään sen vihmerämpi työntekijä kuin kukaan muukaan. Jos kaikki piilosyrjintä tällä saralla haluttaisiin lopettaa, työnantajalle ei saisi aiheutua mitään kustannuksia työntekijän mammalomista ja vanhempainvapaista.  Mutta nyt lipsuin jo vähän sivuraiteille. 

Väitän, että tosiasiassa aika harva jättää lisääntymättä vain työn ja taloudellisen tilanteen vuoksi. Ne parit joilla on palava tarve lisääntyä, näyttävän kyllä ryhtyvän siihen elämäntilanteesta riippumatta. - Ainakin tällä metsäisemmällä puolella Kehä kolmosta. Tiedän useita köyhyysrajalla tai sen alla eläviä, lähes kouluttamattomia ja työkokemuksettomia ihmisiä joilla on jo useampi ihan suunniteltu lapsi. Suomessa lapsiperheitä ei jätetä kuolemaan nälkään, ja toisaalta paljon on esimerkkejä siitä, miten uran ja perhe-elämän yhdistäminen on mahdollista. Toki aina on poikkeuksia ja ihmisiä jotka putoavat avun ulkopuolelle tai menettävät uransa, mutta korventavassa vauvakuumeessa kieriskelevät harvemmin näyttävät miettivän, että "entä jos lapsi pilaa elämäni?".

Kyllä mä vaan luulen, että syntyvyyden lasku johtuu suuresti siitä positiivisesta seikasta, ettei naimisiinmeno ja perheen perustaminen 20+ vuotiaana ole enää mikään itsestäänselvyys ja ihanne. Yhä useampi haluaa nauttia yksinäisyydestä tai aikuistaloudessa elämisestä. Yksiavioinen heteroliitto kahdella ja puolella lapsella ei ole enää ainoa hyväksyttävä vaihtoehto. Meillä "nykynuorilla" on niin paljon valinnanvaraa ja ovia auki, että monet meistä haluavat käyttää mahdollisuudet matkustella ja elää mukavasti. Ne joilla palava halu lastentekoon on, tekevät niitä kyllä. Me muut emme joko tee, tai vähintäänkin lykkäämme sitä myöhemmille elinvuosille.